Olin tuskin olemassa kunnes jostain paistoi lämpimästi mielikuva ajan luonteen noudattamisesta. Tämä mielikuva kohtasi aikamme niin, että se saattoi minut olevaksi. Olin taigavyöhykkeellä suorassa lähetyksessä ja minua jännitti. Ensimmäiset äänivärähtelyt resonoivat vallalla olevan ajan taajuuksia, ja biologinen satelliittini alkoi sillä hetkellä lähettää sekä vastaanottaa.Avasin olevaisuuteni linnan ikkunan ja katsoin taivaalle. Näin kaikki nuo pienen pienet pisteen muotoiset valopilkut ja voi taivas kuinka niitä olikaan paljon. Yksilöitä joka ainoa, kuin kuka tahansa meistä. Katseeni siirtyi maahan ja totesin ”eläviä valopilkkuja taivaalla kuin elämän vesikaivoja maapallolla”. Kuvittelin, että jos olisimme näiden kaivojen pohjalla kehittynyt elämä, niin minkälainen näkymä avautuukaan kun kurkistamme kaivosta ylös? Onko sieltä lähtöisin kaikki se mitä olen vastaanottanut ja onko sinne lähettämäni joskus päätyvä?
Selasimpa blogiasi, ja täytyy sanoa, että se oli täynnä mielenkiintoisia persoonallisia valokuvia. Jotenkin "kiteytettyjä"...Ja erityisen paljon pidin tuosta ylläolevasta tekstistä.
VastaaPoistaSinun tapasi nähdä ja kohdata asioita on tosi "jännä". Siinä on tosiaan jotain unenomaista. Mutta hyvin "terävää"..t. Öhvi